”En koe, että häsläävä ja villi työskentely-ympäristö ois hyvä ainakaa minulle.”:tarinoita kouluakäymättömyyden taustalta

Tiivistelmä. Tässä kerronnallisessa tutkimuksessa tutustutaan kolmen nuoren tarinaan kouluakäymättömyyden eli toistuvien ja runsaiden poissaolojen taustalta. Kouluakäymättömyys on aiempien tutkimusten perusteella lisääntynyt. Sitä on tutkittu Suomessa vielä melko vähän, ja suurin osa kansainvälisestä tutkimuksesta on määrällistä tai muiden kuin nuorten näkökulmasta tehtyä. Kouluakäymättömyyttä tarkastellaan tutkimuksissa usein yksilöllistävästä näkökulmasta: kouluakäymättömyys liitetään nuoren yksilöllisiin tekijöihin, kuten erilaisiin oireisiin, sosiaalisiin haasteisiin, kielteiseen asenteeseen ja motivaation suuntautumiseen koulun ulkopuolelle. Yksilöllistävän näkökulman mukaisesti tutkimuksissa peräänkuulutetaan erilaisia poissaoloihin puuttumisen malleja, jotka pyrkivät usein vaikuttamaan nuoriin, jotka eivät käy koulua sen sijaan, että huomio kohdistettaisiin kouluihin, joissa ei käydä. Tarinat osoittavat, että nuoreen liitetyt yksilöllistetyt syyt eivät ole välttämättä kovin yksilöllisiä: ne voivat sen sijaan olla seurausta ahdistavasta kouluympäristöstä, ja samat tekijät heikentävät aiempien tutkimusten perusteella myös koulussa käyvien nuorten hyvinvointia. Näin ollen yksilöllisen puuttumisen sijasta olisi tärkeää kehittää koko koulua. Tarinoissa esiintynyt ahdistava ja muita kielteisiä tunteita synnyttävä kouluympäristö voi puolestaan olla seurausta laajemmista yhteiskunnallisista ja rakenteellisista epäkohdista, jotka vain nousevat koulussa esiin. Tällaisia voivat olla esimerkiksi yhteiskunnassa vallitsevat ahtaat normit, sosiaaliset hierarkiat, arviointi- ja suorituskeskeisyys sekä yksilöllistävä diskurssi ja toimintakulttuuri. Kouluakäymättömyys ei siis synny tyhjiössä. Tämä tutkimus tarjoaa yhden näkökulman kouluakäymättömyyden tarkastelemiseen ja jopa uudelleen määrittelemiseen. Kouluakäymättömyys voi tämän tutkimuksen perusteella kertoa koulun hyvinvoinnista ja sen taustalla vaikuttavista rakenteellisista tekijöistä. Näin ollen kasvatusalalla ei ole riittävää nojata ainoastaan siihen ratkaisuun, jossa kouluakäymättömyys poistetaan yksilön tunteiden ja toiminnan muuttamiseen tähtäävillä yksilöpsykologisilla menetelmillä. Vaikka kyse olisikin siitä, että osa nuorista on herkempiä reagoimaan kouluissa esiintyviin epäkohtiin, tulisi ne reflektoida koulun tasolla sen sijaan, että poistetaan yksittäisten nuorten ahdistus kasvattamalla heidän paineensietokykyään tai siirtämällä heidät toiseen ympäristöön